Jaa kirjoitus:
Facebook Google LinkedIn Twitter

RUSKARETKI AKUJOELLE

Ilmoittauduin mukaan reilun viikon mittaiselle ruskaretkelle melkein heti, kun Espoon Ladun jäsenkirjeessä kerrottiin tulevista tapahtumista. Olen vaeltajana ja retkeilijänä melko vihreä tapaus ja ajattelin, että oppisin viikon aikana uusia taitoja kokeneemmilta tekijöiltä. Reissun kuvaus kuulosti houkuttelevalta ja ajattelin, että viikko on riittävä aika päästä irti arjen rutiineista.

Hektisen työviikon jälkeen pakkailin lainarinkkaani noudattaen varustelistaa, jonka olimme saaneet reissun vetäjältä, Harri Turpeiselta. Olin varma, että jotain tähdellistä oli unohtunut, kun kävelin tapaamispaikalle Helsingin rautatieasemalle perjantai-iltana. Meitä oli 17 hengen porukka lähdössä yöjunalla kohti Kolaria. En tuntenut entuudestaan muita matkaajia, mutten uskonut sen reissua haittaavan. Olen helposti uusiin ihmisiin tutustuvaa tyyppiä.

Seuraavana aamuna olimme Kolarissa, josta matka jatkui linja-autolla, osin Norjan kautta kohti Karigasniemeä. Paikallisesta ruokakaupasta oli etukäteen tilattu viikon ruuat, jotka lastasimme mukaan.

Päivän ehdottomasti raskain hetki oli edessä: omien rinkkojen lisäksi kannoimme porukalla 17 hengen viikon ruuat 3,5 kilometrin päähän Akumajalle. Kantamista oli riittävästi ja hieman jo alkoi kuorma painaa polun loppupäässä, mutta edessä aukeavat maisemat kruunasivat kaiken ja rasitus unohtui nopeasti. Suomen Ladun omistama Akumaja sijaitsee korkean kallion päällä. Alapuolella virtaa Akujoki ja taustalla näkyvät kauniit ja nyt jo hieman ruskan väreihin peittyneet vaarat.

Majoittumisen jälkeen alkoi rantasaunan lämmitys ja ruuan valmistus. Harri oli etukäteen jakanut huoneet sekä kokkausvuorot. Se helpotti järjestäytymistä huomattavasti ja viikon varrella totesimme keittiövuorot käteviksi. Aina oli ruoka ajallaan valmista, eikä tiskivuoroja tarvinnut arpoa.

Akumajan lisäksi alueella on Dominickin mökki sekä ihanat löylyt jokaisena iltana tarjonnut rantasauna. Sähköjä ei ole, mutta aurinkoenergia tuo led-valoihin virtaa ja yllättävän nopeasti mökeissä oppii toimimaan otsalampun avulla.

Ensimmäisen, pitkän päivän päätteeksi oli rentouttavaa päästä saunaan ja pulahtamaan todella virkistävään veteen. Akujoen vesi oli n. 9-10-asteista, joten kastautumiset olivat melko pikaisia.

Illallisen jälkeen ei unta tarvinnut odottaa ja iltahämärän laskeuduttua mökissämme kuului tasainen tuhina.

Toinen päivä valkeni aurinkoisena ja kirkkaana. Aamupalalla käytiin läpi päivän ohjelma: nousisimme Akuvaaralle, jonne oli matkaa noin kuusi kilometriä. Matka kuulosti lyhyeltä, mutta ensimmäinen puolisko kivuttiin suoraan ylöspäin. Nousimme rinnettä ylös puron kulkua seuraten kuitenkin kaikessa rauhassa ja välillä taukoja pitäen. Ruskaretkeä oli markkinoitu sopivaksi kaikenkuntoisille ja vaellukset toteutettiin niin, että jokainen sai edetä kuntonsa mukaan. Akuvaara on Paistunturien alueella sijaitseva, 557m korkea vaara, jonka laelta avautuivat sanoinkuvaamattomat maisemat. Nousu vaaralle sujui yllättävän helposti, koska sen edessä oli lähes puuton ja helppokulkuinen maasto. Alastulo otti melkein enemmän jalkoihin kuin kipuaminen.

Istuimme hetken Akuvaaran huipulla ja nautimme mukaan pakatut eväät. Takaisin majalle sai vaeltaa omassa tahdissa tai Harrin opastuksella. Kokeneemmat vaeltajat etenivät reippaammalla vauhdilla ja laittoivat saunan lämpiämään.

Toiseksi ja kolmanneksi päiväksi oli suunniteltu yövaellus, jonne halusin ehdottomasti mukaan. Harri kertoi edeltävänä iltana tarkemman reitin ja suunnitelman kahdelle päivälle: luvassa oli haastavaa maastoa, useamman suon ja joen ylityksiä ja huikeita kokemuksia. Päivämatkoiksi tulisi n. 18-20 kilometriä rinkat selässä.

Seuraavana aamuna, hieman perhosia vatsassa pakkasin rinkkani ennen aamiaista ja kevyen sateen lakattua starttasimme päivän vaellukselle. Melkein heti matkan alussa kahlasimme ilman kenkiä Akujoen poikki toiselle puolelle. Haastavat nousut seurasivat toisiaan ja pieni aamun kosteus oli myös herättänyt kaikki mäkäräiset ja hyttyset. Onneksi lounastauon jälkeen pääsimme nousemaan avarampiin maisemiin ja sen verran korkealle, että tuuli vei ”öttiäiset” mennessään. Päivän reitti tarjosi kirjon erilaista maastoa ja aivan upeita maisemia. Kymmenen tunnin matkan aikana ehti mukavasti tutustua kanssavaeltajiin ja välillä edetä omissa ajatuksissaan. Todella rentouttavaa! Välillä muutama utelias poro saapui seuraamaan kulkuamme ja kulki hetken samoja reittejä muukalaisia ihmetellen.

Hieman ennen iltahämärää löysimme perille taukomajalle ja  illallisen valmistelu alkoi välittömästi. Illallisen kruunasi revontulet, jotka näyttäytyivät vihreän kaikissa sävyissä kirkkaassa illassa. Valonäytelmän jälkeen oli ihanaa kaivautua omaan makuupussiin ja tuntea kaminan hönkimä lämpö pienessä tuvassa. Uni tuli kuin halolla humauttaen.

Seuraavana päivänä keho tuntui hieman kankealta ja rasittuneelta ensimmäisten askelten aikana, mutta vauhtiin päästyämme matka eteni melkoisen joutuisasti lukuisista vaikeakulkuisista soista huolimatta. Yllättävän hyvin reitit löytyivät soiden poikki ja toinen toistamme auttaen pääsimme liki kuivin jaloin etenemään. Ihailin useamman kerran reissun aikana Harrin osaamista niin suunnistajana kuin vaeltajanakin. Kokemus paistoi kaikesta hänen tekemisestään ja loi turvallisuuden tunnetta. Totesin itsekseni, että minulla on vielä paljon opittavaa.

Harvoin olen ollut yhtä onnellinen kuin keskiviikko-iltana, kun Akumajan katto alkoi siintää horisontissa. Kahden päivän vaellus oli ollut kokemuksena upea, enkä missään nimessä olisi halunnut jäädä reissusta pois. Mutta rinkan kanssa taivallettu liki 40 kilometriä tuntui jaloissa ja koko kehossa. Oli taivaallista päästä saunaan ja uimaan päivän päätteeksi. Päivän piste iin päälle oli herkullinen uunilohi ja tuore salaatti perunoiden kera.

Viikon vaellusohjelmaan mahtui vielä retki Akukönkäälle, joka oli todella kokemisen arvoinen paikka. Aivan upeita koskia ja hienoja polkuja, joita pitkin pääsimme nousemaan koskien harjanteen reunaa ylöspäin. Otin varmasti satoja kuvia viikon aikana, mutta valitettavasti kuvat eivät tee oikeutta upeille maisemille ja korkeuseroille.

Olimme odottaneet ruskan näkemistä ja hillojen poimimista. Ruska oli vasta alkutekijöissään, koska Lapissakin oli ollut niin helteistä viimeiset viikot. Hilloja emme valitettavasti nähneet, mutta mustikoita ja puolukoita sitäkin enemmän. Söin varmasti liki jokaisena päivänä litran mustikkaa ja puolukkaa suoraan maastosta ja sainpa muutaman kotiin vietäväksikin. Maaruska lisääntyi viikon aikana ja viimeisenä päivänä koetin painaa mielikuviini sen kaikki eri värisävyt.

Viikon parasta antia oli ehdottomasti Lapin uskomattoman kaunis luonto ja hiljaisuus. Olin luvannut pitää ”somepaastoa” ja se melkein onnistuikin, koska nettiyhteydet olivat huonot ja puhelimen latausmahdollisuudet rajalliset. Oli oikeastaan aika ihanaa pitää puhelinta kiinni ja olla onnellisen tietämätön maailman tapahtumista. Oli paljon mukavampaa tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa porukassa, jossa nuorin oli alle 30-vuotias ja iäkkäin himpun yli 70-vuotta. Monia hyviä keskusteluja, luonnon äänien kuuntelua ja mukavaa puuhastelua luonnon keskellä.

Viimeisenä päivänä siivosimme majat ja söimme ruokavarastot tyhjiksi. Bussimatkalla Kolariin päin auto oli täynnä hiljaisia, mutta varmasti tyytyväisiä retkeilijöitä. Kertailin viikon kulkua mielessäni ja olen edelleen sitä mieltä, että viikon kohokohtia olivat yövaellus ja uusiin ihmisiin tutustuminen. Sain myös varmuutta omaan retkeilyyni ja uskallan varmasti lähteä omin päin vaikka pidemmälle viikonloppuretkelle.

www.espoonlatu.fi