Jaa kirjoitus:
Facebook Google LinkedIn Twitter

Voimaannun luonnosta!

 

    

Viimeistään tällä viikolla syksyinen tunnelma vyörysi voimalla päälle: pilvet roikkuivat aamuisin hieman kulmakarvojen tason yläpuolella, vettä tihutti silloin ja tällöin, tuuli oli muuttunut astetta kylmemmäksi ja kalenteri alkoi näyttää syksyisen täydeltä. Iltaisin en jaksanut enää lähteä ulos, kun pimeä tulee jo paljon aikaisemmin.

Syksy saa minut tuntemaan alakuloa. Aina. Ymmärrän, että kesä, sen äänet, valo, linnut, värit, tuoksut ja vehreys antavat taas odottaa itseään seuraavaan kevääseen. Välimatka syksystä talven kautta uuteen kevääseen tuntuu kohtuuttoman pitkältä. Vielä kun aamuisella taivaalla näkyi lukuisia muuttolintuauroja, tuntui varsinkin viime torstainen aamu lohduttomalta. Työpäivä sujui takkuisasti, iltapäivällä väsytti turkasesti ja vielä oli illan porrastreeni Kauniaisissa ohjelmassa. Onneksi ilma oli mitä loistavin aerobiselle treenille. Happea riitti yllin kyllin ja pienen vesisateen ansioista ilta oli tyyni. Olin vasta toista kertaa kapuamassa Granin hienoja portaita, mutta jalka nousi jo astetta kevyemmin. Sateisesta ilmasta huolimatta portaissa oli lähes tunkua. Hyvällä tsempillä juoksimme, loikimme ja askelsimme portaat useampaan kertaan Lotan, Marin ja Katin kanssa. Fiilis oli treenin jälkeen mitä mainioin. Kotiin ajellessani mietin, että ulos pitää lähteä useammin, vaikka ei aina huvita. Liikunta, raikas ilma, mukava seura ja ihan mukava silmänruoka saivat endorfiinit pörräämään.

Viikonloppuna päätin, että metsään on päästävä. Tiedän, että luonnossa liikkuminen saa olon aina paremmaksi. Sunnuntaina pakkasin reppuun muovipussin ja vesipullon ja suunnistin Espoon Keskuspuistoon. Ajatuksena oli kerätä sieniä, lähinnä suppilovahveroita. Mutta yllätys oli suuri, kun näin valtavat määrät isoja mustikoita ja jonkin verran puolukoita. Päätin, että sienet saavat odottaa. Mustikat maistuvat vielä todella makeilta, eivätkä olleet liian vetisiä. Vaikka metsä oli monin paikoin sinisenä marjasta, yritin olla ottamatta turhan suuria paineita keräämisestä. Helposti nimittäin mopo lähtee käsistä ja sitä haluaa kerätä ”kaikki” marjat metsästä. Otin rennommalla otteella. Istuin varvikkojen keskellä, laitoin joka toisen kourallisen mustikoita suuhuni ja annoin auringon lämmittää selkääni. Metsässä, luonnon keskellä ajan kulku lakkaa. Katseeni lepäsi metsän moninaisissa väreissä ja jo osin alkavassa ruskassa.Vaahterat punersivat  kauniisti ja puolukan varvut olivat monivärisiä.

Suu sinisenä ja repun pohjalla hyvä määrä mustikkaa poljin kiertoreittiä kotiin. Oli ilo todeta, etten ollut ainut luonnosta nauttija. Sienestäjiä, lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja perheitä oli liikkeellä sankoin joukoin. Ja mikä upea näky odotti kotimatkalla: neljä isoa valkohäntäpeuraa loikkasi metsän suojasta polun yli avaralle niitylle. Niiden kaunista ja sulavaa menoa seuratessa iho nousi kananlihalle. Kuvaa en ehtinyt ottaa, mutta muistissa nuo elegantit eläimet pysyvät kauan.

Kotiin päästyäni olo oli rauhallinen ja mieli tyyni. Kuinka olinkaan unohtanut luonnon rauhoittavan ja voimaannuttavan merkityksen?  Tutkimukset vahvistavat kokemani: luonnossa liikkumisesta saa voimaa monella tasolla. Mieliala  paranee, mieli rauhoittuu, ahdistus ja turhautuminen vähenevät, verenpaine laskee ja stressi lievenee. Luonto on aina erilainen. Sen värit ja äänet rauhoittavat mieltä. Ja me suomalaiset olemme onnellisessa asemassa, koska puhdasta luontoa on kaikkialla. Omalta oveltani on 10 minuutin fillarimatka Espoon Keskuspuistoon, jonka pyörätiet ovat aina loistavassa kunnossa. – Tämän päivän tuntemukset mielessäni taidan viivata yli muutamia valmennusaikoja nettikalenteristani. On luvattu lämmintä viikkoa. Ja ne mustikat odottavat edelleen poimijaa….

Tässä yksi mielenkiintoinenpäätelmä  luonnon voimaannuttavasta vaikutuksesta:

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/87005/Leinonen_Annukka.pdf?sequence=1