Jaa kirjoitus:
Facebook Google LinkedIn Twitter

Piipahdus mukavuusalueeni ulkopuolella

img_4736 pirita-seikluspark-18

Kaikissa treenioppaissa ja elämäntaidon valmennuskirjoissa, joissa opastuksen tavoitteena on kehittyminen, kannustetaan tekemään harjoittelua aika ajoin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Jos aina tekee samaa, tuttua ja turvallista, ei keho enää saa kaipaamaansa vaihtelua ja erilaista ärsykettä ja kehitys sakkaa. Samaa kerron myös omille asiakkailleni: mieli turtuu, jos tekee vain sitä, mitä jo osaa. Itsensä haastaminen aika ajoin tekee terää.

Koskaan ei ole täydellistä päivää uusien haasteiden kohtaamiseen, joten paras tarttua härkää sarvista heti, kun siihen on mahdollisuus. Vaikka Tallinnassa!

Minä olen aina inhonnut ja jopa pelännyt korkeita paikkoja. Lomareissuilla toivon hotellihuoneeni olevan alimmissa kerroksissa, jotta voin käyttää portaita. En myöskään pidä umpinaisista hisseistä. Korkeissa torneissa pysyn mieluummin seinän, kuin ulkoreunan lähellä. Voin kurkata kaunista maisemaa ja ottaa muutaman kuvan, mutta enempää roikkumista reunoilla en kaipaa.

Poikani Ilari oli jo jonkin aikaa puhunut uudesta ”Huippu”-seikkailupuistosta Leppävaarassa, jossa on puihin kiinnitetty kiipeilyrata. Olin kerran aikaisemmin testannut moista rataa Himoksella, mutta siitä oli aikaa liki pieni ihmisikä. Huipun pystyin välttämään, kun Ilari sai siskonsa reissuun mukaan, mutta  Tallinnan matkallamme tiesin, että minun oli mentävä Ilarin mukaan puiden latvojen korkeudelle kiipeilemään ja tasapainoilemaan. Kun viikonloppureissussa ei ollut muita meidän lisäksi tiesin, että minä olisin Ilarin kaveri kiipeilyradalla. Ajattelin, että ottaisin tämän nyt sellaisena ”treenaa mukavuusalueesi ulkopuolella”- juttuna.

img_4723  img_4750

Tuumasta toimeen. Lauantaina aamutreenin, uinnin ja aamiaisen jälkeen puimme ulkoliikuntaan sopivat vaatteet päälle ja laskeuduimme huonekerroksestamme alas. Olin tarkoituksella ottanut huoneen Swizzhotellin 29. kerroksesta, jotta pääsimme ”tutustumaan” korkeuksiin reissun alusta alkaen. Aamutreenissä maisemat avautuivat 11.kerroksesta ja uima-altaalta oli ihana näkymä kaupungin yli. ( mainio idea oli kokolattiamattoon upotettu digitaalinen vaaka, jolle saattoi astua heti hissistä ulos tullessaan ennen salille tai spahan menoa!)

img_4752

 

Kipakka syystuuli tervehti kadulla ja reilu seitsemän asteen ulkoilma tuntui sormissa ja korvissa. Reippaan kävelyn ja pienen bussimatkan jälkeen olimme perillä Piritassa. Olimme päivän ensimmäiset kiipeilijät ja hiljaisuutta selitti varmasti se, että Piritta seikkailupuisto oli viimeistä päivää auki.

Kiipeilyvaljaat päälle, lyhyt opastusdemonstraatio ja olimme valmiit matkaan. Ensimmäiset radat olivat helppoja ja ehdin jo huokaista, että eihän tässä niin korkealla tarvitse kieppuakkaan. Mutta jokainen rata oli tehty hieman korkeammalle ja vaati aloituksessa aina vaan korkeammalle kapuamisen. Etenimme etappi etapilta peräkanaa Ilarin kanssa ja huomasin, että hän selvästi katseli taaksensa ja varmisti, että äiti pysyi matkassa mukana. Aika söpöä! Ratojen suorittaminen kesti noin 10-15 minuuttia ja jokainen päättyi hauskaan liukuun kohti seuraavaa ratapaikkaa. Liuku korkealta alustalta köysirataa pitkin liinan varassa oli mielestäni jotakuinkin helpoin osuus koko hommasta. Melkein ihmettelin, kuinka helposti antauduin liukuun korkealta tasolta valjaisiini luottaen. Jokainen rata haastoi taitoja hieman enemmän, mutta samalla myös luottamus omaan jaksamiseen ja selviytymiseen kasvoi.

img_4732  img_4745 img_4741

 

Kun olimme suorittaneet viisi rataa katselimme korkeimman radan suuntaan. Black trail- näytti haastavalta ja loppuliuku lähti todella korkealta.

img_4743

Hetken empimisen jälkeen kapusimme rohkeasti kohti ”black trail”- rataa. Pakko myöntää, että korkeimmalle aloitustasanteelle kavutessani tunsin adrenaliinitason hitaasti nousevan. En juurikaan katsellut alaspäin, kun olin aloittanut ensimmäisen suorituspisteen selvittämisen. Kaikki radan tehtävät vaativat tasapainoa, kehon hallintaa, voimaa ja tasaista etenemistä. Ilmassa heiluva kiipeilyseinä, josta piti vielä siirtyä käsi- ja jalkavoimin seuraavaan kiipeilyseinään oli kohmeisille näpeilleni liikaa. Onneksi olin valjaissa kiinni ja seurauksena oli vain lyhyt pudotus alaspäin. Käsivoimin apuköydestä repien vedin itseni seuraavalle tasanteelle, josta lähti vieläkin haastavampi rata: ilmassa roikkuvat tikkaat, jotka olisi pitänyt selvittää ainoastaan käsivoimilla, tikkaissa roikkuen. Eipä onnistunut ja jouduin taas turvautumaan apuköyteen ja liukuun. Viimeinen köysirataliuku lähti korkealta ja oli reilun mittainen, mutta todella hauska.

Kun kahden ja puolen tunnin päästä riisuimme valjaat ja lähdimme kohti hotellia, oli meillä molemmilla voittaja olo: minä olin voittanut korkeanpaikanpelkoni ja Ilari oli saanut reippaasti tasapainoharjoitusta .

img_4739

http://piritaseikluspark.ee/fi/

www.swisshotel.ee